Velmu oli viettämässä välituntia luokkakavereidensa kanssa. Kaverukset pelasivat isolla porukalla tervapataa, niin kuin heillä oli tapana jokaisella välitunnilla. Tervapata oli kaikkien suosikkileikki. Oli jännittävää seisoa paikoillaan ringin reunalla ja odottaa, pudottaako jääjä kepin oman selän taakse. Silloin lähdettiin juoksemaan hurjaa vauhtia ja yritettiin päästä jääjää nopeammin takaisin omalle paikalle.
Tällä kertaa jääneenä oli Viki. Oikeastaan Viki jäi melkein aina. Hän ei juossut yhtä nopeasti kuin muut, joten hän saattoi viettää pitkäänkin rinkiä kiertäen, yrittäen aina keksiä ovelaa taktiikkaa jolla saisi pelastettua itsensä. Eipä tuo silti mitään haitannut, kaikilla oli kuitenkin hauska pelata.
Siinä seisoessa Velmu alkoi ensimmäistä kertaa miettiä, oliko asia sittenkin näin. Oliko hän kuitenkaan varma, ettei Vikiä haitannut jäädä aina? Velmu oli aina ajatellut, että kaikilla oli samalla tavalla hauskaa, vaikka muut sattuivatkin olemaan pelissä parempia. Eikä Viki koskaan valittanut, hän tuli aina mielellään leikkimään.
Mutta ei Velmustakaan olisi varmaan hauskaa olla aina jääjän roolissa, joka kerta hävitä kisassa muille. Hän katsoi kehää kiertävää Vikiä, joka olisi kohta Velmun kohdalla. Viki käveli hänen selkänsä takaa, ja Velmu huomasi, että Viki oli pudottanut tikun kädestään Velmun kohdalle. Olisi siis Velmun vuoro juosta. Viki käveli vielä eteenpäin rauhassa, ihan kuin ei olisi tikkua vielä pudottanutkaan. Se oli yksi taktiikka, jolla leikkiä pelattiin.
Velmu päätti tapojensa vastaisesti odottaa hetken ennen juoksemaan lähtemistä, esittää, ettei ollut huomannut maassa makaavaa oksanpalasta. Eihän se ollut oikeastaan huijaamista, hän ajatteli, vaan auttamista. Hän päätti, ettei Vikin tarvitsisi jäädä enää jälleen uutta kertaa.
Kun Viki oli kiertänyt jo muutaman metrin päähän, Velmu nappasi kepin ja lähti juoksemaan. Viki ampaisi vauhtiin. Etumatkansa (ja Velmun minimaalisen hidastelun) ansiosta hän onnistui pääsemään tyhjälle paikalle ensimmäisenä, ja Velmu jäi. Velmu katsoi, miten hengästynyt Viki hymyili leveästi.
Kello soi ja kutsui kaverukset takaisin tunnille. Matkalla luokkaan Velmu ja Viki jäivät juttelemaan keskenään. Viki intoili, miten oli viimeisellä kierroksella onnistunut voittamaan Velmun, ja Velmu myhäili iloisena vieressä.
”Onko sinusta kiva, kun me aina pelaamme tervapataa?” Velmu kysyi Vikiltä.
”No joo, Viki vastasi, ihan kivaa. Välillä vähän tylsää, kun häviän aina. Olisinpa yhtä nopea kuin te.”
”Mitäs sanoisit, jos tekisimme ensi välitunnilla jotain ihan muuta vaihteeksi?”
Viki hämmästyi ehdotuksesta: hehän kuitenkin pelasivat tervapataa ihan joka ikinen välitunti.
”Tehdään vain, jos muille sopii”, hän totesi.
Seuraavan välitunnin alkaessa Velmu ehdotti kaveruksille leikin vaihtoa. Pienen neuvottelun jälkeen he päätyivät pelaamaan peiliä. Viki oli innoissaan pelistä, jossa ei tarvinnut juosta nopeasti voittaakseen, ja kaikilla oli hauskaa. Välitunnin päättyessä Viki hymyili Velmulle sellaista hymyä, joka saattoi tarkoittaa vain kiitosta.
Sanna Salo