6.8. kirkko viettää Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Raamatussa kerrotaan miten Kristus nousi vuorelle muutaman opetuslapsen kanssa ja yhtäkkiä hänet ympäröi sokaiseva valo. Opetuslapset eivät kestäneet suoraan katsella hohtavaa Kristusta, mutta samalla varmistuivat hänen olevan todellinen Jumala.
Valo ja elämä kulkevat rinta rinnan. Ilman valoa kasvit eivät kasvaisi eikä elämää olisi maapallolla ainakaan siinä muodossa kuin nyt. Me olemme niin tottuneet valoon, että vasta sen puute oikeastaan hätkähdyttää ja saattaa pelottaakin. Keinotekoista valoa voi olla liikaakin, sillä nykyisissä kaupungeissa valot ovat koko ajan päällä, ne vilkkuvat kaduilla ja ruuduissa, ja saattavat pitää meitä hereillä turhan pitkään.
Kristuksen valo on samantapaista kuin auringonkin, mutta se säteilee enemmän ihmisen sisällä. Auringon valon tapaan Kristuksen valokin kasvattaa, tukee ja rohkaisee – vaikka suoraan emme ehkä pystykään sitä katsomaan. Tuon valon tunteekin sen hedelmistä: rauhasta, tyyneydestä, rakkaudesta ja hyvyydestä.
Kristuksen valo on taivasten valtakunnan ikuista valoa, joka ei himmene, vähene eikä katoa. Tätä valoa ei voi olla liikaa, sillä se on jaettavaksi tehty: jokainen hyvä teko sytyttää valon myös lähimmäiseen. Toisessa Pietarin kirjeessä sanotaankin näin:
Hän sai Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden, kun hänelle kantautui Ylhäisimmän Kirkkauden ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella. Siksi me voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne.
Kirkastusjuhla on yksi kirkon suurista juhlista. Esimerkiksi Valamon luostarin pääkirkossa vietetään tuolloin temppelijuhlaa eli praasniekkaa.