”Onko oikeasti totta, että te juhlitte nimipäiviä eikä synttäreitä?”
”Onko teillä oikeasti sormus väärässä sormessa?”
Velmun luokkalaiset olivat edellisen päivän uskonnontunnilla käsitelleet ortodoksisuutta. Nyt kaikki kiiruhtivat vuorollaan Velmun luo kysymään toinen toistaan hassumpia kysymyksiä: olihan Velmu luokan ainoa ortodoksi. Ja tänään se herätti kaikkien kiinnostuksen.
Velmu huokaisi. Ei häntä varsinaisesti haitannut muiden uteliaisuus. Koko päivää hän ei kuitenkaan välttämättä jaksaisi viettää yleisenä tietopankkina.
”Joo, juhlitaan nimipäiviä, mutta kyllä myös syntymäpäiviäkin, tietenkin. Jos aikuisena menee naimisiin, sormus laitetaan oikean käden sormeen, niin minun vanhemmilla ainakin on”, Velmu selitti tovereilleen.
Päivän mittaan ihmisillä tuntui olevan lisää kysymyksiä. Velmu oli tottunut siihen, että hänen oma uskontonsa oli koulussa pieni. Velmu olikin mennyt monesti muiden luokkalaisten mukaan luterilaiseen kirkkoon, joten se oli hänelle tuttua. Luokkalaisille ortodoksisuus tuntui kuitenkin täysin oudolta. Iltapäivään mennessä Velmusta alkoi tuntua kuin internetin hakukoneelta, josta yritettiin nyhtää irti kaikki mahdollinen.
Päivän viimeinen tunti oli englantia, oppilaiden piti keskustella kappaleen aiheesta parin kanssa. Velmu istui Viiman vieressä. Velmu ei tuntenut Viimaa kunnolla, mutta he olivat aina olleet ystävällisiä toisilleen. Viima oli myös yksi harvoista, joka ei ollut armottomasti tentannut Velmua sinä päivänä.
Sanastoharjoituksen lomassa Viima hiljeni hetkeksi ja karisti kurkkuaan.
”Tuota… halusin vain sanoa, että minusta eilinen uskonnontunti oli todella mielenkiintoinen. Harmi, että kaikki ovat tänään sinun kimpussasi”, Viima sanoi myötätuntoisena.
”Kiitos”, Velmu hymyili. ”Minusta on ihan mukava kertoa ihmisille meidän kirkosta, alkaa vain vähän ärsyttää vastata jatkuvasti samoihin kysymyksiin. Tuntuu, että jotkut haluavat tahallaan ymmärtää väärin.”
”Voin kuvitella. Minä haluaisin oppia lisää. Olisi niin hienoa joskus mennä vaikka käymään ortodoksikirkossa ja nähdä, millaista siellä oikeasti on”, Viima huokaisi kirjaansa katsoen. Velmun otsa kurtistui, kun hän jäi hetkeksi miettimään.
”Jos oikeasti haluat, voit tulla meidän mukaan jokin päivä. Meidän perhe käy kirkossa ihan tässä lähellä. Käyn myös seurakunnan kerhossa, siellä on paljon mukavia ihmisiä. Ja jos sinullakin on kysymyksiä, osaavat työntekijät varmasti vastata paremmin kuin minä”, Velmu totesi.
Viima nosti katseensa kirjasta. Hän tuijotti Velmua silmät kirkkaina.
”Kuulostaisi tosi hienolta. Ottaisitko minut todella mukaan?”
”Tietysti”, Velmu vastasi, ja myös hänen kasvoilleen nousi leveä hymy.