”Junnu pölli kaikki meidän hillosipulit!”
”Mitä, minä?”
”Niin sinä!”
”No mullapas on alibi.”
”No kukas ne sitten pihisti?”
Tumps, läps, tumps, läps, kaikui nuotion ympärillä, kun koko leiri pappia myöten oli kokoontunut paistamaan makkaraa ja viettämään iltaa laululeikkien parissa. Tämänhetkisessä leikissä yritettiin selvittää kirkon isännöitsijän maankuulujen hillosipulien mystistä katoamista. Kaikki löivät käsiään reisiinsä ja sitten yhteen, kun yksi kerrallaan jokaista paikalla olevaa epäiltiin legendaarisen gurmeesäilykkeen kähveltäjäksi.
Nauru raikui aina kun uusi henkilö nimitettiin rikolliseksi, ja Velmukin lauloi innoissaan mukana – sanat oppi nopeasti.
”Taffe pölli kaikki meidän hillosipulit!”
”Mitä, minä?”
”Niin sinä!”
”No mullapas on alibi.”
”No kukas ne sitten pihisti?”
”No VELMU!”
Voi ei. Velmun sydän alkoi hakata kuin se yrittäisi kaivautua ulos hänen rinnastaan. Kaiken hauskanpidon keskellä hän ei ollut osannut yhtään valmistautua siihen, että jossain vaiheessa saattaisi koittaa myös hänen vuoronsa.
”Velmu pölli kaikki meidän hillosipulit!”
Tumps, läps, tumps, läps. tumps, läps.
Taputukset raikuivat vaativina hiljaisuutta vasten. Syke jyskytti nyt Velmun korvissa. Hän tiesi, että nyt oli hänen vuoronsa vastata. Ongelma oli, ettei hän enää muistanut, mitä hänen piti sanoa. Ei edes vaikka hän oli juuri pitkään hoilannut leikin mukana kovaan ääneen ja kuunnellut tarkkaan, kun muut olivat omalla vuorollaan toistaneet repliikkinsä jo ainakin kymmenen kertaa.
Velmu tunsi kaikkien katseiden porautuvan häneen. Leirin ohjaajat hymyilivät hänelle rohkaisevasti, mutta Velmun teki mieli vajota penkin alle. Tai pinkaista juoksuun takana olevaan metsään.
Vilhu nojasi kuiskaamaan Velmun korvaan.
– Sanotaanko yhdessä?
Velmu katsoi Vilhua silmiin niin tiiviisti, kuin olisi pitänyt kaksin käsin kiinni pelastusrenkaasta, ja nyökkäsi varovaisesti.
– Mitä, minä? Velmu sanoi hiljaa, Vilhu vähän kovempaa.
– Niin sinä! ympäriltä huudettiin.
– No mullapas on ALIBI! Velmu jo miltei huusi.
– NO KUKAS NE SITTEN PIHISTI?
Nyt Velmun piti keksiä nimi, Hän katsoi Vilhuun päin, joka osoitti sormella itseään päin.
– No se oli VILHU!
– VILHU PÖLLI KAIKKI MEIDÄN HILLOSIPULIT!
Ja niin leikki jatkui. Lopulta kaikki leirillä olijat oli käyty läpi, eikä kukaan tunnustautunut sipulivarkaaksi. Seuraavassa leikissä Velmu oli taas innoissaan mukana, eikä enää edes jännittänyt omaa vuoroaan.
Iltanuotion päätteeksi kaikki alkoivat suunnata kohti omia huoneitaan. Velmu tallusti iloisena, joskin jo hieman unisena, metsäpolkua pitkin, kun joku taputti häntä olalle.
– Tosi hienosti tsemppasit tuossa leikissä.
Velmu kääntyi katsomaan ylös ja huomasi leirin papin hymyilevän hänelle silmät tuikkien.
– Ai, joo. Kiitos. Se oli ihan hauska leikki.
– Se on yksi minunkin suosikeistani, pappi vastasi.
– Mutta uskallanko luottaa sinulle yhden salaisuuden? Et saa kertoa kenellekään, pappi sanoi matalalla äänellä. Velmu nyökkäsi innokkaana.
– Se sipulivoro? Se olin itse asiassa minä. Ne ovat vaan niin maukkaita!
Velmu katsoi hämmästyneenä, kun leiripapin parrakas naama levisi suureen hymyyn. Yhdessä he kulkivat kohti majoitusrakennusta, hekotellen ja tarinoita vaihtaen.
Tarina: Sanna Salo, kuvitus: A&K Koponen