Luonto tarjoaa ihmiselle paljon. Se antaa meille ruokaa, rakennusmateriaaleja ja monenlaisia mahdollisuuksia nauttia ja viettää aikaa esimerkiksi uimarannoilla ja luontopoluilla. Luonto antaa rauhaa ja lohtua, sekä tuoksuja, ääniä ja maisemia, jotka pysäyttävät meidät olennaisen äärelle. Luonto on ihmiselle elintärkeä, mutta mitä tapahtuu, kun ihmisen yhteys luontoon alkaa rakoilla?
Ilmaston lämpeneminen, sukupuutot ja ylikulutus ovat tämän päivän todellisuutta, jota on vaikea ohittaa. 1960-luvulta alkaen noussut huoli ympäristön tilasta on kasvanut entisestään ja herättänyt kiivasta keskustelua siitä, mikä on ihmisen rooli ongelmien taustalla. Usein kuulee sanottavan: ”Luonto ja ilmasto ovat muuttuneet aina, ilman ihmisen vaikutusta.” Kuitenkin nykyhetken muutostahti on poikkeuksellisen nopea ja voimakas – ja siihen vaikuttaa merkittävästi ihmistoiminta.
Moni meistä miettii, voiko yksittäinen ihminen todella vaikuttaa ilmastonmuutokseen tai luonnon monimuotoisuuden katoon. Entä mitä merkitystä pienillä valinnoilla on? Tässä tilanteessa usko voi avata toisenlaisen näkymän: vaikka emme voi ratkaista kaikkea, voimme silti tehdä jotakin. Ortodoksinen kirkko kutsuu meitä elämään vastuullisesti rakkaudesta Jumalaa ja luomakuntaa kohtaan.
Luonto on lahja meille
Oletko koskaan tullut törmänneeksi väitteeseen, jonka mukaan Jumala on luonut luonnon ihmisten käytettäväksi ja hallittavaksi? Ikään kuin ihmisellä olisi valta omistaa ja hyödyntää luontoa mielensä mukaan. Tähän ajatukseen liittyy niin sanottu Lynn Whiten teesi, jonka mukaan kristinuskon ihmiskeskeisyys olisi syypää luonnon riistoon.
Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan tue tällaista näkemystä.
Ortodoksinen kirkko kutsuu meitä katsomaan luontoa eri tavalla: luonto on Jumalan lahja, ei vain resurssi ihmisten käytettäviksi ja hallittavaksi. Ei vain elinympäristö, vaan pyhä osa Jumalan luomistyötä. Ortodoksisen kirkon perinteen mukaan ihminen ei ole luonnon hallitsija, vaan sen varjelija ja palvelija.
Herra Jumala otti ihmisen ja asetti hänet Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä” (1. Moos. 2:15).
Rakkaus ja vastuu luontoa kohtaan
Konstatinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos I on nostanut esiin huolta ihmisten aiheuttamista ympäristöongelmista, ja peräänkuuluttaa yhteistä vastuuta ympäristön suojelemiseksi. Hänen mukaansa ekologinen kriisi on pohjimmiltaan hengellinen kriisi: se syntyy ihmisen vieraantumisesta Jumalasta, toisista ihmisistä ja luonnosta. Vääristynyt suhde luomakuntaan on osa samaa vieraantumista kuin itsekkyys ja välinpitämättömyys lähimmäisiä kohtaan. Kun luontoa kohdellaan hallinnan, ahneuden ja lyhytnäköisen hyödyn tavoittelemisen kautta, kyse ei ole vain virhearviosta vaan synninteosta Luojaa kohtaan.
Näitä ajatuksia eletään ortodoksisessa kirkossa todeksi. Jumalanpalveluksissa kiitetään luomakunnasta, rukoillaan maailman puolesta ja siirrytään liturgiassa aikaan ja paikkaan, jossa koko luomakunta ylistää Jumalaa. Sadon siunaaminen, eläinten siunaaminen, paaston perinne ja kohtuullinen elämäntapa ovat ortodoksisia esimerkkejä elävästä ja kunnioittavasta suhteesta luontoon. Näissä käytännöissä näkyy ajatus siitä, että luomakunta ei ole ihmistä varten hallittavaksi, vaan lahja, josta huolehditaan kiitollisuudella ja rakkaudella.
Osana luomakuntaa
Kun tarkastellaan ortodoksista perinnettä ja sen hengellistä ajattelua, nousee esiin ajatus, että ihminen ei ole irrallinen tarkkailija luomakunnassa, vaan osa sitä. Meidät on luotu yhteyteen, ei vain toistemme kanssa, vaan myös luonnon ja kaiken elollisen ja elottoman kanssa. Luonto ei ole jotakin, joka on meistä erillään tai meitä varten, vaan osa Jumalan luomaa kokonaisuutta, johon itsekin kuulumme. Ja siksi sillä, miten elämme ja kohtelemme luontoa, on merkitystä – ei vain ekologisesti, vaan myös hengellisesti.
Erityinen päivä, joka muistuttaa tästä, on 1. syyskuuta, jolloin vietetään Ekumeenisen patriarkan siunaamaa luomakunnan päivää. Päivä muistuttaa meitä rukoilemaan luomakunnan puolesta ja sitoutumaan sen varjelemiseen.
Luonto ei ole vain resurssi ihmisille, tai kaunis tausta ihmiselämälle. Luomakunta on kuin ikoni, Jumalan luomistyön kuva. Luomakuntaa tulee kunnioittaa hartaudella ja rakkaudella, kuten ikoniakin.
Usko, toivo ja toiminta rinnakkain
Monet nuoret kokevat ympäristökriisin edessä turhautumista, ahdistusta tai jopa häpeää: tuntuu, ettei tee tarpeeksi, tai että oma elämäntapa on ristiriidassa arvojen kanssa. Näiden tunteiden keskellä kirkko tarjoaa turvaa ja toivoa.
Myös patriarkka Bartholomeos rohkaisee nuoria yhdistämään uskon, toivon ja toiminnan konkreettisiksi teoiksi luomakunnan hyväksi. Hän näkee nuorissa muutoksen avaimet – halun elää vastuullisesti ja muuttaa maailmaa. Kirkon tehtävä on tukea nuoria rukouksella, kasvatuksella ja esimerkillä.
Ympäristökriisi haastaa meitä kysymään myös sitä, miten katsomme luontoa ja millainen suhteemme luontoon on. Luontoa ei ole tarkoitettu vain hyödyn kohteeksi – sen arvo ei perustu käyttöön, vaan olemassaoloon.
Ja ehkä kysymys ei olekaan vain siitä, mitä me voimme tehdä luonnon hyväksi. Välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten luonto voi eheyttää suhdettamme itseemme, toisiimme ja Jumalaan.
Meidän ei tarvitse pelastaa maailmaa yksin. Mutta meitä kutsutaan osallistumaan sen varjeluun – kiitollisuudella, rakkaudella ja rohkeudella.
Jokainen teko, jolla suojellaan luomakuntaa, on hengellinen teko 🌍❤️🕊️
Tämän artikkelin pohdinnat pohjautuvat useisiin eri lähteisiin, kuten:
Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen puheet ja tekstit.
Maailman elämän edestä https://ort.fi/kirkko-ajassa/maailman-elaman-edesta/
Ekohäpeästä ekotoivoon https://ort.fi/kirkko-ajassa/ekohapeasta-ekotoivoon/
Artikkelit:
https://www.hos.fi/ortodoksista-2000-luvun-ekoteologiaa/
https://aamunkoitto.fi/arki-ihmiset/luonto-pelastuu-vain-ihmisen-katumuksen-kautta
https://www.hos.fi/kristittyina-vastaamme-teoistamme-myos-luontoa-kohtaan/