Ristisaattokriparilla rajan pinnassa Saarivaarasta Ilomantsin pogostalle syntyi monta hienoa muistoa. Yksi niistä on lohduttoman sateinen päivä. Vaihtoehtoja ei ollut. Lähdimme liikkeelle (muistaakseni Rajavaara-nimisestä paikasta) sateessa ja kävelimme sateessa. Matka ei ollut pitkä, ehkä 15 km, mutta märkyys uuvutti. Kun saavuimme Mutalahteen, aurinko tuli upeasti esiin. Poikkesimme ensimmäiseen taloon, ja tavan mukaan kysyimme voimmeko toimittaa rukouspalveluksen ja pitää pienen tauon pihanurmella. Palveluksen aikana talon emäntä katseli märkää 40 hengen joukkoamme, ja sitä kuinka rukouksen jälkeen kaikki kellahtivat pihamaalle ihanaan lämpöön. Hetken päästä oli valmiina mehu- ja kahvitarjoilu piirakoineen, koko meidän isolle joukolle. Karjalaisen vieraanvaraisuuden aurinkoinen hetki teki kaikkiin vaikutuksen.
Ortodoksisten nuorten liitto palkitsi tänä syksynä kultaisella ansiomerkillä rovasti Heikki Huttusen hänen vuosikymmeniä jatkuneesta työstään lasten ja nuorten hyväksi. Kultainen ansiomerkki on korkein lapsi- ja nuorisotyön tunnustus, ja se ojennettiin Helsingin ortodoksisen seurakunnan venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaavalle rovastille Kulmakivi-festareiden yhteydessä Tampereella. Palkinnolla haluttiin kiittää isä Heikkiä hänen panoksestaan ortodoksisen lapsi- ja nuorisotyön kehittämiseen ja elävänä pitämiseen, joka on ulottunut leireiltä ja kripareilta kansainväliseen nuorisotyöhön ja kirkon ekumeeniseen yhteistyöhön.
Isä Heikki on vuosien varrella toiminut Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisopappina, ja hän on ollut mukana monen sukupolven leirielämässä, kripareilla ja nuorten tapahtumissa. Viime vuosina hän on ollut mukana Suprasl-verkostossa, joka kokoaa yhteen ortodoksisia nuoria eri maista. Hän on myös vienyt suomalaisia nuoria Viroon osallistumaan ekumeeniseen ristisaattoon ja toiminut kriparipappina.
Isä Heikki tekee työtä myös sen eteen, että nuorisotyö tavoittaa myös muita, kuin suomea puhuvia ortodoksinuoria. Hänen ohjauksessaan Troitsan eli Pyhän Kolminaisuuden kirkon nuoret Helsingissä ovat muodostaneet aktiivisen ja tiiviin yhteisön!
Minulla oli 13 vuoden tauko kripareissa 2007-2020. Tulin mukaan talkoohengessä, kun koronan aikana saatiin yllättäen lupa pitää leirejä elokuussa, ja Helsingin seurakunta järjesti samanaikaisesti kaksi kriparia, toisen Sikrenvaarassa. Minusta leirien valmistelu ja ohjelma olivat kehittyneet 13 vuoden aikana niin paljon, että päätin seuraavana kesänä tulla mukaan – vielä kerran. Kristinoppileirin ohjelmassa papin tehtäville oli tilaa ja aikaa, yhteispeli leirin johtajan kanssa selkeää ja kaikki työntekijät tehtäviensä tasalla. Tästä syystä näitä ”vielä kerran” kripareita on minulla ollut tähän kesään asti.
Nuorisotoiminta on ollut isä Heikille tärkeää myös tämän omassa nuoruudessa, ja hän vietti aikaansa esimerkiksi nuorten kerhoissa ja leireillä sekä toimi Ortodoksisessa opiskelijaliitossa.
Nuorten merkitys on isä Heikille suuri. Aamun Koiton haastattelussa hän kertoo työn lasten ja nuorten parissa muovanneen häntä ja hänen pappeuttaan. Nuorten ääni ja osallistuminen ovat tärkeitä, sillä ilman heidän panostaan ja näkemyksiään seurakunnan elämä jää vajaaksi, ja päätöksenteosta puuttuu olennainen näkökulma.
“Tasavertaisesti, rehellisesti, kunnioittavasti, kuuntelevasti, rakastavasti,” isä Heikki tiivistää oman tapansa kohdata nuoria Aamun Koitolle.
Ulkomaanmatkoilta nuorten kanssa on monia muistoja. Yleisesti voin sanoa, että nuorten kanssa on helpompi matkustaa kuin aikuisten: nuoret tottelevat ohjelmaa ja ohjaajia eivätkä valita. Saavuimme Kreetalle puolen yön aikaan. Kolme vuokrattua autoa odotti meitä, mutta kun yhden valot eivät toimineet, lähtö viivästyi. Lopulta olimme perillä majapaikassa n klo 03. Aamulla lähtö liturgiaan läheiseen luostariin oli klo 06. Aurinko nousi vihreitten vuorten takaa ja kukot kiekuivat. Kaikki haukottelivat, mutta yhtäkään valitusta tai voivottelua ei kuulunut. Samassa hengessä vietettiin viikko, aamusta iltaan ahkerina pyhiinvaeltajina. Mieliinpainuvin ilta oli varmaankin arkkipiispa Irineoksen talkshow radiossa. Studiossa juteltiin ja laulettiin parin tunnin ajan. Rannalla oltiin yhteensä ehkä 2 tuntia, mutta ei siitäkään kukaan valittanut.
ONL:n kultainen ansiomerkki on kiitos vuosikymmenten työstä, mutta samalla se muistuttaa siitä, kuinka tärkeää kirkon lapsi- ja nuorisotyö on edelleen. Isä Heikki on ollut esimerkki aikuisesta, joka osaa olla läsnä nuorille – juuri niin kuin hän itse sanoo: tasavertaisesti, kunnioittavasti ja rakastavasti❤️ Monia armorikkaita vuosia rovasti Heikki Huttunen!
Tässä jutussa on mukana isä Heikin omia muistoja vuosien varrelta lapsi- ja nuorisotyön parista – leireiltä, tapahtumista ja kohtaamisista, jotka ovat jättäneet jälkensä niin häneen kuin moniin nuoriin kirkon elämässä.
Etelä-Suomesta on lyhyt matka Viroon. Sinne on tehty monta retkeä. Olennainen osa ohjelmaa on aina ollut tapaaminen metropoliitta Stefanuksen kanssa. Hänellä on aina aikaa ja kiinnostusta nuoria kohtaan. Hän osaa kuunnella ja uskaltaa vastata kaikkiin kysymyksiin, ja hänellä on sanottavaa, joka jää mieleen. Kerran Värskassa hän vietti koko keväisen illan Espoon teinien kanssa järven rannassa, ensin kertoillen omasta elämästään Kongossa, Belgiassa ja Ranskassa ja vastaillen kysymyksiimme. Joku kysyi häneltä, eikö hän ollut kovin nuori, kun vihkiytyi munkiksi, ja eikö hän ole katunut sitä valintaa. Stefanos vastasi: ”Joka päivä kysyn itseltäni, oliko se oikea valinta. Tähän päivään mennessä olen joka kerta vastannut, että se oli.” Ilta päättyi siihen, että metropoliitta istui laiturilla ja melkein jokainen ryhmästämme kävi hänen luonaan keskustelemassa kahden kesken. Tänä vuonna kokemus oli samanlainen, kun Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon eli Troitsan nuoret palasivat ristisaatosta Setunmaalta. Kahdeksankymmentäviisivuotias metropoliitta otti meidät vastaan Tallinnassa, ja puolen tunnin aikana sanoi asioita, jotka olivat ehkä koko matkan merkittävin hengellinen sanoma. Hän puhui nuorten kyvystä ja tehtävästä palvella rauhaa ja rakentaa toisenlainen maailma kuin nykyisten kriisien varjostama.
Yksi ikimuistoisimmista on matka Syndesmoksen festivaalille Pariisiin. Iso sinivalkoinen bussi oli täynnä pyhiinvaeltajia eri puolilta Suomea. Matkaa tehtiin yötäpäivää kahden kuljettajan voimin – Jaakko Jaamasen ja hänen kollegansa. Jaakon puoliso Irmeli ja poika Timo asuivat silloin Kööpenhaminassa. Heille saavuttiin aamulla klo 06, ja toimitettiin kodinpyhitys ja saatiin runsas aamiainen. Palvelukset toimitettiin bussissa aamuin-illoin. Saksan-Luxembourgin-Belgian-Ranskan-reitillä maa vaihtui ainakin kerran palveluksen aikana, ja muistelimme aina sijainnin mukaan paikallista piispaa, vaikka emme ehkä jokaiselta olleet kanonista lupaa kysyneetkään. Matkan varrelta otettiin kyytiin Syndesmos-ystäviä eri maista. Siihen aikaan passi tarkastettiin jokaisella rajalla, mutta meiltä vain kysyttiin bussin ovelta, ovatko kaikki suomalaisia. Tottakai vastasimme, että kyllä ovat. Siinä vaiheessa virolaiset tarvitsivat viisumin joka ikiseen maahan, mutta sellaiset oli vain Suomeen ja Ranskaan. Passeissa oli kyllä hienot siniset irtokannet. Matkatavaroissa oli kiuas, menossa suorinta tietä Ranskan kautta Puolaan. Jossain vaiheessa tuli pyyntö pysähtyä huoltoasemalle, kun jonkun piti soittaa kotiin. Pysähdyttiin ja pidettiin pyydetty tauko. Lähtiessä kyseltiin, oliko soittaja jo palannut bussiin. Ei näkynyt missään. Sitten selvisi, että hän oli nukkunut sikeästi penkissänsä koko tauon ajan.
Kaunisniemen kripareilla 1980-luvulla yövalvontaa suoritti koko henkilökunta. Se oli jaksamisen kannalta haitallista. Mutta välillä se oli tarpeen, kun siihen aikaan hesalaiset herättivät paikallisten nuorten mielenkiinnon. Nämä pyrkivät varsinkin yöaikaan vierailulle. Heitä sitten tervehdittiin kyykkämailojen kanssa. Mutta tarpeetonta puolestaan oli, että istuimme iltaa pikkutunneille asti, esimerkiksi pelaamassa murhaaja-seuraleikkiä. Tuloksena oli koko leirin ajan lisääntyvä väsymys. Eräänä aamuyönä muuan ohjaajatoveri käveli unissaan väärään punkkaan, ohjaajina olleen nuorenparin huoneeseen ja kellahti kolmanneksi heidän parisänkyynsä. Kaikki kolme nukkuivat kuin tukki aamuun asti.
Jonain kesänä Kaunisniemessä harrastettiin puhelinterroria. Se oli mahdollista, kun lankapuhelimista ei nähnyt, mistä numerosta soitettiin. Terrori kohdistui toisiin samanaikaisiin leireihin Puroniemessä ja Verkkolammella Joensuussa. Operaatioon kuului yleensä muutaman päivän sarja tarkkaan harkittuja pilapuheluita. Suurin onnistumisen tunne tuli, kun puroniemeläiset syyttivät joensuulaisia eräästäkin pilapuhelusarjasta.
Leirijäynät kukoistivat. Jotkut niistä vaativat laajoja valmisteluja, ja eräät onnistuivat täydellisesti. Yksi sellainen oli Kaunisniemen TV-antennien yhteyden katkaiseminen, kun tiedettiin, että seuraavan leirin aikana halutaan katsoa jalkapallon MM-kisojen ratkaisuotteluita.
Talkoolaiset ovat pitkään olleet olennainen osa Kaunisniemen leirejä. Kriparille ei pääse töihin ennen kuin kaksi vuotta oman kriparin jälkeen. Mutta talkoolaiseksi toi tulla, vaikka samana kesänä. Talkoolaisten läsnäolo on rajoitettu muutamaan päivään. Leirin työntekijöiltä on kielletty romanttinen ihastus leiriläisiin, mutta talkoolaisilta ei voi kieltää. Sellaista oli ilmassa, kun eräät pojat tulivat talkoolaisiksi. Kotiinlähtö tuntui vaikealta kivojen leiriläisten luota. Sinä aamuna leirin reipas teologi oli menossa aamu-uinnille ennen herätystä, kun hän kuuli juttelua eräästä majoitushuoneesta. Siellä istuivat nuo talkoolaiset leiriläistyttöjen seurassa. Mukana oli myös yksi leirin nuorimmista työntekijöistä! Kotiinlähtömääräys oli välitön. Työntekijä sai potkut, mutta ennen kuin ehti bussipysäkille, hänet otettiin takaisin töihin. Toiset nuorukaiset eivät malttaneet matkustaa pois, vaan majailivat leirin muutaman loppupäivän ajan lähimetsässä. Jollain lailla heille salakuljetettiin ruokaa. Viimeisenä yönä tilanne paljastui yövahdille. Toki heidät kutsuttiin sisätiloihin nukkumaan – ja pesulle. He olivat onnessaan mukana leirin päättäjäisissä. Heitä ei loppujen lopuksi toruttu, vaan intoa olla leirillä kiiteltiin.
Lue rovasti Heikki Huttusen haastattelu Aamun Koitolle kokonaisuudessaan: Rovasti Heikki Huttunen: ”Opin papiksi lasten ja nuorten avulla”
Artikkelikuva: Katja Lösönen