Klo 18.30 Erään pienen seurakunnan pääpyhäkössä
Kuoron komeasti kajauttaman veisun viime kaiut värähtelivät ilmassa. Pikkuhiljaa kirkkokansa alkoi valua ulos pienehköstä pyhäköstä ulkona raivoavaan räntäsateeseen. Hiippakunnan viilein pastori yritti viivytellä lämpimässä alttarissa. Cool ei millään olisi tahtonut lähteä tarpomaan loskan sekaan. Onneksi alttarissa oli palveluksen jäljiltä monta pientä hommaa, jotka Cool katsoi ehdottoman välttämättömäksi tehdä juuri tällä hetkellä. Hän ripusti jumalanpalveluspuvut kaappiin, järjesti ponomarien saattokynttilät pituusjärjestykseen sekä tarkisti lampukoiden öljytilanteen. Lopulta Cool sai siivouksen päätökseen, loi viimeisen silmäyksen pimeään alttariin ja lähti eteenpäin.
Poistuessaan alttarista, Cool näki tyhjän kirkon perällä nuoren miehen istumassa. Ilmeisesti tämä oli hengaillut kirkossa jo jonkin aikaa, eikä ollut aikeissa lähteä. ”Eikös tuo kaveri ole käynyt täällä aikaisemminkin?”, pohdiskeli Cool. Pinnistellen hän palautti mieleensä kaikki kirkossakävijät viimeisen kuukauden ajalta ja Nuori kaveri oli seisonut yksin kirkon perimmäisessä nurkassa koko sen ajan, mitä oli tässä pyhäkössä käynyt. Yksinäisen nuoren näkeminen palautti Coolin monien armorikkaiden vuosien taa…
Leirikeskus, keskellä ei-mitään, kriparin 1. päivä
…kesään, jolloin Julius Laurentius Cool, 15v., oli juuri hypännyt täyden auton takapenkiltä. Hän ei täällä viihtyisi. Joka päiväkin kirkkoa ja kaikkea! Eikä edes suihkua tai sisävessaa. Synkissä mietteissä Cool päätti, ettei nauttisi juuri alkaneesta kriparista pätkääkään. Kirkkoonkin hän menisi vain pakotettuna. Cool varasi poikien kämpästä perimmäisen kerrossängyn, johon vetäytyi hautomaan synkkiä ajatuksiaan. Onneksi mukaan oli tullut kannettava cd-soitin, josta oli kätevä kuunnella musiikkia. Paristojakin Cool oli varannut pienen repullisen mukaan. Musiikkia riittäisi siis useaksi tunniksi. ”Ajatella, mitä tekniikalla saadaankin aikaan”, tuumaili Cool kuunnellessaan lempimusiikkiaan.
Cool huomasi jonkun lähestyvän. Hän huomasi lyhyen reppuselkäisen pojan seisovan punkkansa edessä. Pikaisesti Cool skannasi silmillään tunkeilijaa: Tähtien Sota -paita, kuluneet lenkkarit, teipatut silmälasit…”Voi ei! Joku nörtti,” ajatteli Cool synkkänä. ”Miksi kaikenmaailman nelisilmät hakeutuvat juuri minun seuraani?”. Näitä miettiessään Cool kuitenkin yritti huomaamattomasti piilottaa rinkastaan pilkistävää ”Galaktinen Kostaja” -scifisarjista. Ilmeisesti tuo halusi jutella. Cool otti vastentahtoisesti kuulokkeet korviltaan ja tiuskaisi: ”Mitä asiaa!”. ”Eihän miulla sen kummempia, kuin että onko tuo yläpunkka vapaana?”, totesi vieras iloisesti. Vastausta odottamatta poika heitti ylisuuren reppunsa sängylle ja kiipesi itse perässä. ”Mie oon muuten Veijo, otatko karkkia?” Cool mutisi kiitoksensa ja mutusti hiljaa karkkia kuunnellen Veijon tarinointia.
Pikkuhiljaa Cool huomasi ärsyyntyneenä unohtaneensa oman kurjan olonsa. Ei tässä näin pitänyt käydä! ”Tulehan pelaamaan pingistä, mie esittelen siut muille kavereille!”, ilmoitti Veijo reippaasti. Cool yritti vastustella vedoten pahaan ulkoilma- ja pingispalloallergiaan, mutta päättäväinen Veijo ei vastalauseita kuunnellut. ”Mie haastan siut! Voittaja saa kokiksen!”, ilmoitti Veijo kiskoessaan J.L. Coolia pois kämpästä. ”No kaipa sitä voisi yhden pelata, mutta ei yhtään enempää!”, vannoi Cool. Pari peliä venyi pariksikymmeneksi. Cool hämmästytti muita pelaajia pingistaidoillaan ja onnistui täpärästi voittamaan Veijon, joka vaati muka suuttuneena uusintaottelua. Sitten soivatkin jo kirkonkellot ehtoopalveluksen merkiksi.
Klo 19.30 Takaisin nykypäivässä
Loppu olikin jo paikallista (kirkko)historiaa: kriparin jälkeen J.L.Cool sätki tiukasti kiinni leirikoukussa. Pitkien kuumien ohjaajakesien jälkeen tie oli kulkenut kuin huomaamatta teologian pääsykokeisiin ja siitä edelleen monien vaiheiden kautta papin hommiin. Hetkittäin Cool mietti, mitä olisikaan tapahtunut, jos ystävällinen Veijo ei olisi tullut juttelemaan. ”Niinpä, yllättävän pienistä asioista on elämä kiinni!”, filosofoi hiippakunnan viilein pastori mielessään. Niinpä hän päätti toimia.
Isä Cool asteli reippaasti nuoren kaverin luokse ja lausui: ”Morjens, kukas sinä olitkaan?” ”Keijohan minä, juuri muutin kaupunkiin opiskelemaan.”, ilmoitti nuori mies. ”Hauska tavata, Keijo!”, totesi hiippakunnan viilein pastori. ”Olet käynyt täällä kirkossa aika ahkerasti, sanohan luonnistuvatko nuo ponomarinhommat?” ”Kyllähän nuo, jonkin verran olen tehnyt.”, epäröi Keijo. ”Loistava homma, tulehan huomenna liturgiaan, niin pääset ponomaroimaan oikein sydämesi kyllyydestä! Ja kahviakin olisi tarjolla palveluksen jälkeen.” ”Sovittu!”, sanoi Keijo hymyillen. Coolille jäi tapaamisesta hyvä mieli. Keijoi vaikutti oikein hyvältä tyypiltä, ja kukaties tuosta nuoresta kaverista tulisi seurakunnan luottopakki, myhäili Cool.
Tarina: Jaso Pössi
Kuvitus: Anni Repo