Suuren paaston keskellä on ristinkumartamisen sunnuntai. Se on tarkastuspiste, jossa voidaan kysyä miten paasto on sujunut tai onko se edes alkanutkaan.
Vaikka tuntuisi, että paasto on mennyt ”ohitse”, niin ristinkumartamisen sunnuntaina on hyvä muistaa, että risti on voitonmerkki.
Jokainen ristinmerkki, olipa se oman rinnan päällä tehtynä, kirkon katolla tai vaikkapa Suomen lipussa, on muistutus siitä miksi olemme kristittyjä: Kristus on voittanut kuoleman ja kutsunut kaikki ylösnousemuksen iloon.
Paasto ei olekaan synkistelyä tai jotain aivan muusta elämästä irrallista. Pienet hyvät teot, vaikka sellaisetkin jotka jäävät muilta piiloon, ovat paastoa syvimmillään. Ja joskus myös tekemättä jättäminen on paastoa sekin: olla vähemmän puhelimella, olla vähemmän kiireinen tai vaikka herkkupäivän siirtäminen pääsiäiseen.
Paastosta puhutaan paljon ja sitä voi harjoittaa monella eri tavalla. Se voi olla ruokapaastoa tai sitten paastoamista pahasta, eli hyvän lisäämistä omassa ja toisten elämissä.
83 vuotta sitten Tuohustulessa pohdittiin samoja asioita silloinkin. Vuoden 1960 lehdessä olikin seuraavanlainen pääkirjoitus:
Nuori ja paasto
Monen nuoren mielessä on ajatus, että paasto on jotakin passiivista; toimettomuuteen, mietiskelyyn ja tekemättömyyteen liittyvää. Tämän johdosta usea nuori on tiedottomasti asennoitunut paaston tarpeellisuutta vastaan ajatellen tuon luulottelemansa toimettomuuden olevan vain sellaista, joka ei nykyajan nuorelle kuulu. Kristillisyyden tulisi olla hänen mielestään jotain ”näkyvämpää”.
Paastoajina meillä on varmaan hyvin vähän asian kokemusta, siksi emme ole edes ”harrastelijoita”, asiantuntijoista puhumattakaan. Paaston aika on kuitenkin sisäisen toiminallisuuden ja tilinteon aikaa. Se vaatii meiltä aktiivisuutta ja hengellisen kasvun edellytysten tajuamista. Paaston aika on katuvan sydämen aktiviteettia ja horjuvain askelten vahvistamista. Sille tielle Kirkko kutsuu jokaista nuorta.
Armahda minua, Jumala!